Tuhannen yön uni

Runoilija lipoo kaksihaaraisella kielellään.

"Hei Veli, kerroppa kerran,
Jos vierestä veljen en heräisi,
Ystävän luona en yöpyisi,
Luota lammen en läksisi,
Vaan istuisin yksin koivikossa,
Päätä pitelisin pajukoissa;
Metsämailla mä määrättä,
Soilla ilman sanelematta,
Vuorilla veljettä vaeltaisin,
Vailla kotoa ma kaukomailla.
Jos perheettä mä pahoilla mailla;
Toivotta tyynyyn laskisin,
Pääni sanaakaan sanomatta,
Vailla toivoa tulevasta,
Enkä menneitä muistelesi,
Huoletta nukkuisin huomeniin;
Niin nukkuisinko silloin heräämättä,
Nukkuisinko nälkää näkemättä,
Tuhannen toivotonta yötä,
Uneksisin unetonta yötä?"
"Sit' heräisin mä öiden unista,
Nukuksista ma nousisin,
Katselisin kaukomailla,
Kotimaille sit' läksisin;
Vaan veliseni, sanoppas sitten,
Oisko mulle paremmat paikat,
Viisaat vuodet vierineet,
Oisko mulle kadonneet kodot,
Takaisin tulleet kadoksista?
Josko ois kansa karaistunut,
Vanhat käävät viisastuneet?
Oisko vedet vaan vuolaammat,
Metsämaat vaan kauniimmat,
Tulleet takaisin tuhoksista,
Ajaneet vuodet ajattelemaan?"
"Vaan äläpäs vastaa, tiedän kyllä,
Ei kuusta löydy kadonneet,
Halikoilta ei hukkuneet,
Ei mies muutu vuodessa,
Ei laiva käänny hetkessä,
Historiaa haasta ei sadassa,
Eikä tähdet aukee tuhannessa.
Paremmin tekisin mä nukkumatta,
Päätä pitelemättä pajukoissa,
En kauaa koisisi koivikoissa,
Vaan pois läksisin huomenissa,
Toimeen kävisin mä hämärissä!
Oi veliseni! Jos vuoden voisin nukkua,
Silmät paremmat ois sulkematta,
Päät paremmat ois laskematta!
Näin haastoin mä hämärissä,
Aamulla yksin pimeässä,
Näkemättä mä yöllä haastoin,
Vailla aamua odottellessa."

Interlude

Say,
Not much my love will miss,
If one day it'll idle away,
Nor much delay its bliss,
If it sleeps some summer day.

Today,
Neither lenghty love nor loss,
Nor nature's worthy art,
Will bring its point across,
To dreams that hold my heart.

So,
Let Paris defend Troy for day,
Let Romulus find Rome alone,
Fair company shan't spell away,
The courts of inertia in my bone.

Today,
Endeavor shan't hold its spell,
Nor duty retain its haste,
Yet that is all I will tell,
For I dreamt and dreamt for waste.

In the Jungles of Life

The jungle, like a desert, is silent. While the hues of thousand colours play their silent cacophony from dawn till dusk, and while the maddening odours of flowers and moths wage their eternal war in air, no sound is audible, as if none could or none dared to voice their amorous complaint. There are no grasshoppers, and no beasts to roaringly announce their excited pride. Only at times a brief rustling of leaves is heard, punctuating the silence, or at others a loud noise is viciously crashing or snapping, eerily echoing for a moment before silence regains its throne. Yet ignore the silence; this is no dominion for death: leaves quiver in wind, vibrant flowers shiver and undulate; somewhere, a chamelont mantis is creeping by, a butterfly is idly hovering above the ground, and even somewhere above the canopy a pair of eyes can be seen, unblinking or otherwise watchful. Overripe fruits weigh the branches, often almost touching the ground, which, covered by a thick layer of fallen leaves, seems to be reaching back.

Then the illusion shatters; the moth alights on a verdant leaf, and flapping its wings no more, quietly slides to the ground. Looking closer, the leaves are seen covered in tiny spikes, transparent and almost invisible. The mantis too, its laughing eyes now gently mocking, slowly disappears beneath the twisting branches, and in its place we hear a silent slither; an azure serpent has come, and circles the bodies of a dozen bats, outstretched as they are beneath the fruits of a poison tree. The silence retreats; the forest is suddenly filled with noise; birds cry and tweet, fleeing animals crash with the flora, air is filled with flying lizards. Above all this, a vast shadow blocks the sun, and the unblinking eyes are no more, having left for more bountiful hunting-grounds. As the silence returns, the flowers continue their quivering dance; only this time there is no wind.